Äitihaava

Puhumme äitihaavasta. Varhaisista kiintymyssuhteista, turvasta, katseesta, kosketuksesta. Siitä, mitä tapahtuu, kun yhteys katkeaa tai ei koskaan täysin synny.

Mutta entä jos kannamme toista, vielä syvempää äitihaavaa? Sellaista joka ei liity ihmiseen vaan itse elämään.

Synnymme maailmaan yhteydessä. Viisas kehomme tietää miten olla osa kokonaisuutta. Mutta jossain kohtaa irtaannumme, unohdamme. Menetämme kiintymyssuhteen siihen mikä on aina kannatellut meitä.

Äiti maahan.

Ehkä siksi meissä elää se sanaton kaipuu. Elämme kuin emme kuuluisi tänne.

Synnymme kahdesta solusta. Siitä alkaa elämä. Mutta kaikki, mitä olemme sen jälkeen, on maan jatkumoa meissä. Jokainen solu, jokainen kudos, jokainen hengenveto on seurausta siitä, mitä maa meille antaa.

Silti kohtelemme maata ehtymättömänä resurssina. Aiheutamme valtavaa tuhoa, rikomme ja köyhdytämme sitä, mistä itse olemme syntyneet ja mistä elämme.

Sokeina yhteydelle, joka on koko ajan ollut olemassa.

Maa kantaa meitä. Maa juurruttaa meidät. Maa luo pohjan koko elämällemme.

Me kirjaimellisesti kasvamme maasta.

Joka kerta kun syöt, pysähdy hetkeksi. Katso lautasellesi.

Anna ajatus jokaiselle raaka-aineelle. Mistä se on tullut? Millaisen elämän kasvuprosessin se on käynyt läpi? Minkälaista energiaa se sisältää?

Ja mitä se tuo sinuun, kun se hetken kuluttua muuttuu sinuksi?

Lopulta me kuolemme ja palaamme takaisin maahan. Hajoamme. Muutumme jälleen osaksi sitä samaa kiertoa, josta kerran synnyimme.

Emme ole koskaan olleet erillisiä.

Olemme täysin erottamattomasti osa maata – aina olleet.

Se, mikä puuttuu, ei ole yhteys.

Se on muistaminen.

Se on arvostus.