Yhteys -lost & found

Illan hämyinen liikuntasali joskus vuosituhannen ensi vuosina. Joogaopettaja kehottaa meitä oppilaita joogatunnin päätteeksi hengittämään sisään ja ottamaan yhteyden itseemme. Että mitä, ihmettelen, mikä yhteys itseen - siis minuun -ko? Tässähän sitä ollaan, hikisenä ja hengästyneenä astangatunnin vimosen päälle hikijumppana suoritettuani.

Että mikä yhteys? Mitä varten?

Tästä joogatunnista kului vielä vuosia, ennen kuin lopulta putosin itseni kanssa kuilun reunalle pikkurillini varassa roikkumaan. Sieltä sitten arvoristiriitojen, häpeän tunteiden ja riittämättömyyden sakean sopan seasta itseäni keräillessäni alkoi myös sana yhteys vihdoin saamaan lihaa luiden ympärille. Elämä ei ole elämää, ainakaan minun omaa elämääni ilman yhteyttä itseeni.

Mitä se yhteys itseen sitten oikein on?

Ehkä sinäkin tiedät sen tunteen kun kaikki näyttäisi olevan ihan hyvin, arki jotenkin pyörii ja hommat hoituvat niin töissä kuin kotona, mutta sisällä sun rinnassa tuntuu jotain epämääräistä, jotain painoa joka kulkee kaikkialle mukana kuin varjo. Teet mitä tahansa, mutta mikään ei tunnu olevan riittävästi, mikään ei täytä sinua.

Möhkäle voi olla piiloutunutta häpeää, turvattomuutta, kokemusta riittämättömyydestä tai vain tunteita jotka olet aina ja liian pitkään sysännyt sivuun niitä kuuntelematta. Möhkäle tuntuu sisäisenä rauhattomuutena jolle ei löydy muotoa, ei sanoja. Aivan kuin se tuuppaisi sinut sivuun omasta elämästäsi.

Tämä on kokemus siitä, kun yhteys itseen on katkolla. Kuulostaako tutulta?

Vaikka yhteydettömyyden tuomaa tyhjyyttä on kätevää koittaa pikapaikata vaikkapa somea selailemalla, shoppailemalla tai lasillisella parilla viiniä, ei yhteys muodostu näillä keinoin kuin korkeintaan hetkeksi.

Yhteys on kuitenkin mahdollista saada takaisin; se on kuin puro, joka on vain peittynyt risujen ja roskien alle. Mun risut ja roskat olivat aika painavia, ja olin ehtinyt kerryttää niitä melkoisen kasan puroni päälle. Luulin jossakin vaiheessa jo menettäneeni pelin pikkurillini varassa roikkuessani. Mutta tiedätkö, me ollaan yllätyssitkeitä, ihan tosi kestäviä ja palautuvia ja eheytyviä. Tarvitaan vain oikea suunta takaisin kohti valoa; kokemusta siitä, että olemme arvokkaita ja rakkaita ja että meillä on oikeus olla juuri se kuka me ihan oikeasti ja aidosti kaikkine kirjavine tunteinemme olemme.

Yhteys löytyy kun kun uskallat kysyä itseltäsi ”Mitä minä tunnen nyt? Mitä minä tarvitsen? Mitä minä arvostan ja rakastan?”

Tunteet eivät ole este vaan oppaamme. Viha kertoo, että rajaani on suojattava, suru näyttää mikä on ollut tärkeää. Häpeä kuiskailee kaipuusta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Kun vain kuuntelet oikein tarkkaan, löydät takaisin purosi äärelle.